tiistai 27. elokuuta 2013

Korkealla


 Korkeanpaikan kammo on merkillinen juttu. Myönnän kärsiväni siitä jonkin verran. En niin paljon, etten uskaltaisi kiivetä näkötorneihin tai korkeille paikoille. Kyllä minä yllyttämällä menen, mutta alaspäin kurkatessa tulee hassu tunne, jota on vaikea kuvailla. Ei nyt varsinaisesti huimaa, mutta vähän jännittää ajatella, miten helposti sitä tippuisi. Ei meinaa uskaltaa katsoa alas, mutta silti tekee mieli vaan kurkkia. Sitten jos on vaikka vain nimellinen "aita" lähellä, niin ei tunnukkaan enää niin pahalta. Outoa! Kerran nimittäin olimme vaeltelemassa vuorilla ulkomailla, ja siellähän oli huimat näköalat ja pikkuruiset polut. Olin kauhuissani ja mies veti minua perässään, mutta heti kun polun ja rotkon väliin tuli honteloiden keppien varassa oleva ohut rautalanka, minua ei enää pelottanutkaan...

Miehellä ei tätä ongelmaa todellakaan ole, koska hän on ikänsä kiipeillyt kuin apina katoilla ja tehnyt niillä töitä. Hänen tassutteluaan katsellessa ei voi kuin ihmetellä (että on hän varsinainen sekopää...).

Ompunsyöntitauko...

Meillä alkoi viime viikonlopppuna kattoremontti talossa. Joudumme odottamaan edelleen betonivalun kuivumista talossa, ennen lattian tekoa, joten mies päätti uusia katon "tässä välissä". Saimme nosturin töistä lainaksi, ja se helpotti paljon töitä.

Lähdin tikkailla viemään vesipulloa miehelle, ja hän yllytti minut katsomaan hienoja näköaloja harjalta saakka. No lopulta suostuin konttaamaan ylös saakka, vaikka kyllä se oli hurjaa olevinaan. 

Jäykkänä täällä poseerataan...

Nosturissa taas ei pelota niin paljoa, ainakaan aluksi. Tein viime viikolla nimittäin tuolla samalla lainanosturilla töitä yksin. Huomasin, että jos menee hissuksiin ylöspäin ja jos seinä tai parveke on lähellä, ei pelota paljoakaan, mutta jos olen ihan "orpona", niin johan on taas se outo kammo ja jalat on ihan jäykkinä.

Oli muuten kolea aamu, oli pakko pitää jo pipoa päässä...

Partsilla oli jo turvallisempaa -kunhan ensin pääsi nosturista sinne...


Onko teillä korkeanpaikankammoa ja miten se ilmenee? Mukavaa tiistaita!



8 kommenttia:

Marru kirjoitti...

HUI... mulla ei auta kaiteet, ei edes paksut! Riittää, kun tiedän olevani ylhäällä :/ - Jalat tutisevat ja jossain vaiheessa lakkaavat toimimasta... jopa hengittäminenkin menee hankalasi tietyn rajan jälkeen. Enkä siis aina ole ollut tällänen "pelkuri" ;)

Aurinkoista tiistaita :))

Mine kirjoitti...

Minulla on. Apua. Kaikkein pahimmillaan se on silloin, kun olen lasten kanssa ylhäällä jossakin ja olen ihan varma, että he putoavat. Inhottavaa. Silti minulla on pakottava tarve kiivetä ja nähdä kauas.

Pepi kirjoitti...

Mä niiiiiiin tiedän mitä tarkoitat!!
Joku EmpireStateBuilding ei pelota ollenkaan, mutta auta armias jos pitää kävellä rautasiltaa josta näkee alas rakosista....
Siihen GrandCanyonin yllä olevaan lasipohjaiseen näköalasiltaan mua ei saisi edes aseella uhaten! Vaikka on kuinka kaiteet vieressä!!

*nimim. en kiipeä edes katolle*

Irmastiina Ruusukummusta kirjoitti...

Siis minullahan on ja ihana älyttömän paha.
Kerran, jossakin etelässä aloimme kiipeämään vanhaan näköalatorniin, muhkeita leveitä kiviportaita, portaat meni vain aluksi tornin ulkopuolella ja siirtyivät sitten tornin sisälle...muutaman metrin kiipesin ja sitten iski kammo, enkä meinannut alaspäin päästä, kun jalat olivat ihan taikinaa....kylässä minua ei saa parvekkeelle millään...:)

Tillariina kirjoitti...

Lohduttavaa kun meitä löytyy näinkin paljon. Minua huimaa, hengitys salpautuu ja jalat menee tunnottomaksi korkeissa paikoissa. Tosin olen sitkeydellä kiipeillyt erinäisiin lintutorneihin jne. Alastulo on hankalinta ja ylös mennessä ei kantsi katsella maisemia, vaan vasta ihan ylhäällä. Tosin en mä oikeastaan erityisemmin nauti noista näkötornien maisemista. Mitä itua on katsoa pikkuruisia taloja, autoja ja puiden latvuksia?! :)

Hyvä ilme sinulla tuossa kattokuvassa! :)

Roz kirjoitti...

Minulla on karmea korkeanpaikankammo, enkä voi tajuta mistä se tuli, sillä lapsena ei ollut yhtään. Kiipeilin silloin tikapuilla katolle yms. Nyt en uskalla edes matalalle vajan katolle. Pahin tilanne tuli, kun kansallispuistossa piti kulkea riippusiltaa järven yli... korkealla korkealla. Ja se silta heilui ja notkahteli. Sanoin miehelle, että "et puhu mulle yhtään kun mä olen sillalla ja saat ruveta tulemaan perässä vasta, kun olen yli..." No sit mies jäi omalla vuorollaan keskelle siltaa seisoskelemaan ja valokuvaamaan. Mua pelotti sen katsominenkin. Huh.

Cheri kirjoitti...

Urakkanne etenee lupaavasti. En kiipeä katolle, mutta vuorilla on mukava liikkua. Talvella joudun kiipeämään kuistille pudottamaan lunta, korkeutta ei ole kauheasti, mutta kyllä jännittää joka kerta.

maiju kirjoitti...

Mua ei ihan hevilllä katolle saisi. Mua alkaisi kyllä heti pyöryttämään ;)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...