torstai 8. toukokuuta 2014

Lapsuusmuistoja

Minulla on pitkään ollut luonnoksissa tälläinen nostalginen postaus, jossa jaan teille kuvia varhaislapsuudestani. Tuossa ylemmässä kuvassa olen isomamman sylissä, keskellä on isän äiti, joka oli tuolloin raskaana. Vasemmalla on nuori komea isäni.

Tässä seuraavassa kuvassa minä (vas.) olenkin jo saanut leikkikaverin sieltä mamman massusta -tätini Satu on siis minua puoli vuotta nuorempi. Pikkuveljeni Marko nukkuu tuolla rattaissa.

Sain myös toisenkin pikkuveljen, Klasun. Hänestä minulla ei olekaan vauvakuvaa. Ehkä osin syynä on se, että tässä vaiheessa perheemme elämä mullistui ja muuttui. Vanhemmat erosivat eivätkä enää pystyneet huolehtimaan meistä ja meidät kaikki kolme vietiin lastenkotiin. Olin tuolloin viisivuotias. 

Minulla on sieltäkin paljon muistikuvia, pääasiassa mukavia. Sain paljon kavereita ja siellä oli kivat leikkipaikat. Hoitajat olivat kuitenkin tosi ankaria ja pelottavia. Muistan, että ainakin isä kävi katsomassa meitä tuolla joskus.


Noin vuoden päästä pääsimme muuttamaan sijaiskotiin kauas Etelä-pohjanmaalle. Tällöin välit omiin sukulaisiimme katkesivat. Saimme kaksi vanhempaa velipuolta ja kotoa jo pois muuttaneen siskopuolen. Muistan, että aluksi oli kovin jännittävää tutustua uuteen paikkaan, ja meitä ujostutti paljonkin. Pian kuitenkin totuimme sinne ja saimme naapurin lapsista hyviä ystäviä.







 Tässä on meidän kasvattiäitimme Martta. Ikävä kyllä hän on jo kuollut, mutta meillä on hänestä mukavat muistot. 

Lapsuuden paras kaverini oli naapurin Anu. Olimme hyvin kekseliäitä ja luovia yhdessä ja piirtelimme, ompelimme ja leikimme koko ajan. Kesäisin kävimme uimassa, juoksentelimme lähimetsissä ja kiipeilimme puissa tai rakentelimme majoja. Talvisin laskettelimme  ja rakentelimme lumiluolia.

Anu 8v
Minä 8v
Kun olin lukion ensimmäisillä luokilla -sain kirjeen Satu-tädiltäni. Hän oli löytänyt jostakin osoitteen, jonne meidät oli sijoitettu. Aloimme vaihtaa kuulumisia kirjeitse ja sovimme tapaamisen isän kanssa heti sille kesälle.

Lähdimme kolmistaan Tampereelle bussilla ja siellä isä oli meitä vastassa autolla. Olimme pari viikkoa sukuloimassa ja tutustuimme uudelleen. 

Kovin läheisiä meistä ei koskaan tullut ja nyttemmin kaikki läheisimmät sukulaiset ovat jo kuolleet. Onneksi sentään veljiini välit ovat pysyneet hyvinä!

Tässä kuva 1990-luvun alusta isomamman 90v -synttäreiltä. Kokoonnuimme samalla ottamaan suvun "5-sukupolvea" -kuvaa. (kuva on jonnekin hävinnyt -tästä siis puuttuu Marko ja isä) Vauva on veljeni Markon, minun kummipoikani Joni. Minä taas odotin tuolloin Nooraa. 

Nyt lähden ulkoilemaan -koko päivän olen ollut tähän saakka sisällä ja miettinyt mitä aloittaisin tekemään! 

19 kommenttia:

Pieni Lintu kirjoitti...

Voi että, rankkaa! <3

Tuulia kirjoitti...

Kiitos Matkatar! Olipa hieno ja rohkea postaus. Elämä ei ole aina ollut sinulle auringonpaistetta, mutta selviytyjä olet! Lämpimiä ajatuksia! t. Tuulia

Tillariina K. kirjoitti...

Miten nuo tuon ajan valokuvat ovat jotenkin kaikilla niin samantyylisiä? Sama juttu luokkakuvissa. Meiltä löytyy n i i n samanlaisia! Minä istun muuten siskon kanssa aivan samanlaisella sohvalla yhdessä kuvassa.

Elämä ei oo aina helppoa ja yksinkertaista, jotenkin vaan tapana kulkea eteenpäin. Oma kohtaloni oli, että isä vammautui pysyvästi työtapaturmassa kun olin juuri täyttänyt seitsemän. Sen seurauksena hän ei muistanut, että hänellä on lapsia. Elämä alkoi hänellä uudestaan nollasta siitä päivästä kun heräsi koomasta. Oli sillä tietyt vaikutukset meidän perhe-elämään. :(

Irmastiina Ruusukummusta kirjoitti...

Voi miten ihana postus♥
Teillä on ollut värikäs lapsuus, mutta onneksi saitte hyvän kodin ja hyvän kasvattiäidin!

iivika t kirjoitti...

Kiitos, että jaoit tämän. Ihania muistoja, vaikka elämä ei aina olekaan niin helppoa.

Satu kirjoitti...

Ihana postaus. ♥ Ei ihan mikään tavallinen tarina, mutta ilmeisen onnellinen lapsuus kuitenkin, ainakin suurelta osin.

Saitteko siis asua veljiesi kanssa samassa sijaisperheessä koko ajan?

P.S. Nyt tiedän, mistä luovuutesi kumpuaa. :-)

arleena kirjoitti...

Jotenkin minua riipaisi, kun kerroit, että teidät annettiin lastenkotiin.
Vaan loppu oli onnellinen, sait hyvän kodin kasvaa ja kehittyä aikuiseksi.
Lapselle tärkeintä on rakkaus, ja sitä varmaan saitte kokea.

Marru kirjoitti...

Kiitos muistoistasi ♥ näitä on ihana katsella ja lukea :)

Matkatar kirjoitti...

Pieni Lintu: No...onhan tarinassani varmasti rankkojakin puolia, mutta onneksi pääsimme hyvään sijaisperheeseen :)

Tuulia: Kiitos sanoistasi! Aina en tunne oloani selviytyjäksi, mutta varmaankin olen sitä :)

Tillariina: Olen saman huomannut, kaikki 70-luvun kuvat ovat samannäköisiä, jännää! Tosi ikävä juttu tuo mitä isällesi kävi :(

Irmastiina: Kiitos sinulle :)

Iivika: Kiitos :)

Satu: Kyllä, asuimme samassa perheessä (kasvattiäiti+2 velipuolta) koko loppulapsuutemme. Se oli tosi hyvä juttu -useimmiten sisarukset joutuvat eroamaan toisistaan...

Arleena: Niin...muistan lapsena kadehtineeni kavereita, joilla oli "normaalit vanhemmat"...mutta aikuisena ymmärsin, että oli paras vaihtoehto että asuimme sijaiskodissa. :)

Marru: Kiitos sinulle! :)

anneaulikki kirjoitti...

Kiitos tästä ❤️vaikka tarinasi on toisaalta surullinen , on siinä tosiaan hyviäkin puolia !

Pike kirjoitti...

Kiitos tästä avartavasta postauksesta! Ymmärrän hyvin kuinka tärkeitä ja läheisiä omat tyttäresi ovat, jotkut pitävät perhesuhteita itsestäänselvyytenä, elämä opettaa.

Terhi kirjoitti...

Voi apua miten ihanan ujo ilme sinulla on tuossa luokkakuvassa, ja nuo silmälasit! :D Aika hellyyttävä!

Mine kirjoitti...

Koskaan ei voi tietää, mitä taustoilta löytyy. Minun äitini oli lastenkotilapsi ja siitä jäi sellainen ajatus, että voisin adoptoida. Mutta kun tuli niin monta omaa, se jäi...

Matkatar kirjoitti...

Anneaulikki: Niin...eipä me kukaan voida vanhempiamme valita ja minun kävi lopulta kyllä hyvin :) Kaikille ei ikävä kyllä käy...

Pike: :D

Terhi: Hihi...joo sain jo aika varhain silmälasit...yläasteella jo inhosin niitä todella :D

Mine: Totta! Minä taas ajattelin nuorena, etten ikinä voisi adoptoida, mutta vanhemmiten ajatus on muuttunut :)

Jael kirjoitti...

Sinulla on ollut aika rankka lapsuus mutta kuitenkin hyviä muistoja mikä on hyvä:)
Kiitos tästä postauksesta:)

Onnellinen Oliivi kirjoitti...

Oi, miten rankkaa, mutta kiva kuulla että sinulla on hyviä muistoja lapsuudesta ja todella hienoa, että te sisarrukset saitte olla yhdessä :)

Pepi kirjoitti...

Tässä sen taas näkee, että monilla -yleensä kaikilla- on kaksi puolta. Ja usein ihmisestä riippuu itsestään mikä on se puoli joka jää päälle - sinulla ainakin se hyvä :D

Cheri kirjoitti...

Mielenkiintoinen ja koskettava postaus.
Olen samaa mieltä kuin Pepi ja ihailen asennettasi nähdä lapsuudesta ne parhaat puolet. Onnellinen asia, että saitte olla kaikki kolme yhdessä ja viettää hyvää kotielämää.

Matkatar kirjoitti...

Jael: Kiitos :)

Onnellinen Oliivi: Sanos muuta: oli tosi kiva ja että saimme olla yhdessä -se lähensi meitä.

Pepi: :)

Cheri: Niin, kiitos! Kyllähän varhaislapsuuden ikävämmät kokemukset taisivat jälkiäkin jättää, mutta haluan ajatella niitä hyviä puolia ja keskittyä nykyhetkeen :)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...