Torstaina pääsimme jälleen vihdoin retkeilemään. Ilma oli mitä ihanin; oli tosi kirkas auringonpaiste koko päivän joten valohoito oli taattu.
Suunnistimme ystävän laina-autolla
Sant Miquel del Fain luostariin, joka on noin tunnin ajomatkan päässä Barcelonasta. Jo matkalla oli pakko pysähtyä ihastelemaan henkeäsalpaavan kauniita näköaloja.
Luostari näkyi tuolla taaempana ja tie sinne alkoi olla jo aika jyrkkää. Miksiköhän ihmeessä luostarit ovatkin aina niin syrjäisissä paikoissa? Että houkutukset olisivat mahdollisimman kaukana?
Sant Miquel del Fain luolakirkko on peräisin ajalta 997jKr. Nykyään luostarialue on museona ja siellä järjestetään häitä ja muita juhlia.
Kahdeksan euron sisäänpääsymaksulla pääsi ihastelemaan monta eri paikkaa, mutta kartta ei kertonut välimatkoista mitään.
Paikka oli hyvin seesteinen ja rauhallinen. Siellä oli kallioon hakattu kirkkokin ja joka puolella tuntui tiputtelevan vettä pienistä vesiputouksista.
Polulta poikkesi jyrkät raput alaspäin, ja niitä pitkin pääsi tutustumaan upeisiin tippukiviluoliin.
Luolien jälkeen käppäilimme jälleen rinteen reunapolkua, ja yht`äkkiä Siri alkoi haukkua penkillä istuvaa hahmoa. Taisi olla oudon liikkumaton. Se oli katalaanikirjailija Josep Plan muistoksi pystytetty patsas. 1900 luvulla monet kirjailijat huomasivat paikan romanttisuuden ja ispiroituivat siitä.
Matka jatkui viehättävää reittiä vesiputouksen taakse. Siellä oli joku kuvausryhmäkin tekemässä jotain videota.
Oli hienoa kävellä tuolta putouksen takaa, en ole ennen päässytkään. Elokuvissa ne ovat aina suuria pauhaavia putouksia, tämä oli kapeampi mutta jatkui alas saakka.
Polun päässä oli pieni kappeli upealla paikalla. Ajattelimme että se olisi hieno paikka vaikka kesämökille -suojaisa aurinkoinen paikka missä kasvimaa.
Kappelin pihasta pääsi "Les Tosques" lepakkoluoliin maan alle. Sinne piti laittaa hassu kypärä päähän koska se oli matalampi kuin aiempi tippukiviluola.
Odotin että luola olisi täynnä lepakoita mutta taisivat olla hyvin piilossa luolan uumenissa. Harmi! Oli kuitenkin aika jännä paikka. Tosi jyrkät portaat johdattivat meidät loppupäässä takaisin maanpinnalle.
Kävelimme takaisin luostarille samaa kivaa reittiä. Luostarilta suunnitelmissa oli lähteä etsimään pidempää vaellusreittiä mutta aloimme olla nälissämme.
Jatkoimme autolla vielä ylöspäin vuorelle ja löysimme ravintolan joka mainosti näköalaa Pyreneille. Okei, pilkistiväthän ne Pyreneet vähän pusikon takaa!
Ravintola taitaa jäädä mieleen. Se oli nimittäin aito kotoisa katalaaniravintola, joka tuntui jämähtäneen jonnekin 80-luvulle. Taustalla soi 80-luvun musiikkia, olimme ainoat asiakkaat suuressa salissa ja paikalla oli vanha rouva tarjoilemassa ja vanha pappa kokkina. Fiilis oli kuin Hotel California -biisissä!
Veljeni Marko ja vieraamme Petra tilasivat paikallista butifarra -makkaraa, jotka mummo grillasi ravintolan huoneen takassa. Me löysimme miehen kanssa listalta kanankoivet. Ne olivat aika tavalliset mutta alkuruoaksi syömämme kasviscrepes oli tosi herkullista.
Tuntuu että kevät on pikkuhiljaa hiipimässä jo näille main. Ihanaa!
Mukavaa viikonlopun jatkoa!
